JUKKOLANMÄEN NAVETANVINTTI // A + A
Tämä on taas yksi niistä postauksista, jonka kohdalla en oikein tiedä mistä aloittaisin. Ehkä aloitan sanomalla, että aina vain vankemmin uskon siihen, että jokaiset häät ja kaikki ne ihmiset, joita näitä tärkeitä päiviä kuvatessani kohtaan, ovat juuri siinä tilanteessa siksi, että niin on tarkoitettu.
Anskun ja Askon häitä edeltänyt viikko oli vähintäänkin tapahtumarikas. Maanantaina kaaduin kuvaajien eväsretkellä Kirkkonummen metsissä niin rankasti, että siitä on vieläkin mustelma muistona sääressä. Keskiviikkona koko universumi päätti koetella minua oikein olan takaa ja se on yksi niistä päivistä, jolloin taisin miettiä jo ihan tosissani, onko valokuvausyrityksen omistamisessa mitään järkeä ja ovatko unelmat kaiken sen tuskan arvoisia, joita silloin koin. Torstaina herätessäni kaikki näytti taas kuitenkin valoisammalta, kunnes kaivoin matkalaukkuni esiin ja nenääni leijaili aina niin ihana kissanpissan tuoksu. Siinä vaiheessa en oikein tiedä olisiko pitänyt itkeä (taas) vai nauraa. Päätin nauraa! ;) Rahaa ei olisi oikein ollut uuden ostamiseen, mutta onneksi löysin itselleni pirteän uuden matkalaukun ja konkurssiltakin vältyttiin. Siinä sivussa huomasin housujenikin menneen rikki. Pieni pakomatka Kokkolan kautta Lohtajalle sattui siis juuri kreivin aikaan ja kohotessani taivaalle lempimusiikkini säestämänä hymyilin jo leveästi.
Sain viettää upean viikonlopun Anskun lapsuudenkodin maisemissa, Jukkolanmäellä. Häitä vietettiin navetan vintillä ja kellarissa, jotka ovat ihanan tunnelmallisia juhlatiloja. Häitä tehtiin perheen voimin ja oli ihana olla koko viikonloppu valmistelutunnelmissa mukana. Pientä sydäntäni lämmittää aina, kun minut toivotetaan perheen piiriin niin lämpimästi ♥ Omia kissoja ikävöidessäni sain seurakseni perheen kissat, Pekan ja Pablon (rullaa postauksen loppuun niin näet nämä hurmaavat herrat!).
Lauantaina taisin mielessäni hihkua onnesta nähdessäni Anskun kaksiosaisen Atelje Tuhkimotarinan käsialaa olevan puvun (kaksiosaisissa puvuissa on jotain maagisen ihanaa!) ja NE KENGÄT. Tiedän, ei mulla sais olla suosikkeja, mutta kamoon – VAALEANPUNAISET MINNA PARIKAN BUNNYT! Koko päivän oli sellainen fiilis, että nyt taotaan Johannan päähän, että tänne sä kuulut. Tätä sun kuuluu tehdä. Ihanat ihmiset, AINA ne ihanat ihmiset, ihanat kuvauslokaatiot ja päivän kruunasi horisontissa leimunneet revontulet. Jos tämä ei ole merkki siitä, että Johanna tää on sun juttu niin ei sitten mikään. Kun pitkän kuvauspäivän jälkeen käy vaihtamassa lämpimät vaatteet päälle ja kipittää talosta lainatun jalustan kanssa kyykkimään tunneiksi pellonlaitaan metsästämään tähtiä ja revontulia, voi vain todeta olevansa juuri oikealla alalla. Jos hymy oli leveä perjantaina, oli se sitäkin leveämpi sunnuntaina lentäessäni pilvien yläpuolella auringossa kotiin :)
Mutta ennen kuin kirjoitan teille seuraavan vuosisadan puuduttavimman romaanin siitä, kuinka olen elävä esimerkki tapauksessa “Kuinka usko siirtää vuoria ja vaikeuksista selviää aina kun jaksaa ajatella positiivisesti”, teleporttaan teidät kauniiseen lokakuiseen hääviikonloppuun Lohtajalle. ♥ Kiitos vieraanvaraisuudesta kaikille Jukkolanmäkeläisille!
P.S. Anskun Yummybaker -blogissa lisää tarinaa hääpäivästä ja suosittelen lämpimästi selailemaan myös herkullisia ohjeita, jotka vievät kielen mennessään. Esim. hääkakku oli Anskun itsensä tekemä ja sen pelkkä ajattelu lihotti mua just varmaan parilla kilolla :P~ ;)
httpa://www.youtube.com/watch?v=AuL2_JUOvmg
Musiikki: Mike Oldfield – Ascension
