Kolmekymmentä

Joskus pienenä tyttönä katselin aikuisia ihmisiä
ja mietin sitä, kuinka sitten kolmekymppisenä minäkin olen aikuinen.
Pienenä ajattelin aikuisuuden tulevan viimeistään siinä vaiheessa, kun on naimisissa. Mutta aina kun olen saavuttanut
jonkun rajapyykin, jossa kuvittelin aikuisuuden tunteen tulevan, se on jäänyt odotuttamaan itseään.
Viimeistään yrittäjäksi ryhtyessä tuli hieman kypsempi olo, muttei vieläkään aikuismainen olo.
Herätessäni tänään kolmekymppisenä en kokenut vieläkään sitä maagista aikuista oloa. Olen yhä se sama henkilö kuin eilenkin.

Ehkä aikuisuus on urbaani legenda. Myytti.

Olen iloinen, etten ole hukannut näiden kuvien pientä tai isoa Johannaa.
On ihanaa, etten ole menettänyt niitä ominaisuuksia (tai omituisuuksia!) jotka ovat
kasvaneet nykymuotoonsa vuosien varrella.
Ensiaskeleiden hurmaa, oli kyse sitten niistä oikeista ensiaskeleista, yrittäjyyden aloittamisesta tai vaikka lumikenkäilystä.
Rakkaus kaikkiin vaaleanpunaisiin juttuihin on säilynyt tähänkin päivään. Lapsuuden toppahaalari on vaihtunut pinkkeihin silmälaseihin
ja vaaleanpunaiseen pussukkaan, jossa kannan insuliineja ja verensokerimittaria. Vaatekaapista löytyy kirkuvan pinkki huppari ja pörrösukat.

Kolmikymppisenä aloitan aamuni Muumeilla ja nautin niistä yhtä paljon kuin pienenä tyttönä. Iloitsen ensimmäisistä lumihiutaleista talvella.
Hymyilen kevään ensimmäisenä takittomana päivänä vetäessäni kesäkengät jalkaan.
Sängyn päällä on pehmoleluja, joukossa valkoinen nalle joka kantaa pientä lapsinallea sylissään.
Suru oli suuri, kun se jäi lapsuuden reissulla huoltoaseman ravintolaan ja ilo mittaamaton, kun sain sen takaisin.
Samat tunteet kokisin varmasti nytkin.

Olen vieläkin maailman kärsimättömin ihminen, mutta vuodet ovat kasvattaneet minua kärsivällisemmäksi.
En enää heittäydy (Jounin suureksi iloksi) ruokakaupan
lattialle, jos en saa juuri sitä asiaa kaupan hyllyltä, jonka olisin halunnut.
En enää paisko huoneen ovea kiinni suuttuessani nopeasti ja tulisesti (tähän voi tosin auttaa se, ettei makuuhuoneessamme ole ovea lainkaan – mene ja tiedä!).
Lepyn vieläkin nopeammin kuin suutuin.
Itken katsoessani surullisia tai iloisia elokuvia. En vieläkään halua katsella luontodokumentteja, jos niissä kuolee eläimiä.
Olen vieläkin luonteeltani hieman erakkomainen, miksi ehkä nautin yrittäjyydestä niin paljon. Kaipaan kuitenkin kissakavereiden seuraa työpäivien iloksi.
Nautin kuitenkin suunnattomasti ihmiskontakteista ja puhua pälpätän joskus aivan liikaakin.

Minä ja hersyvä nauruni (joka äänestettiin jonkun lautapelin yhteydessä Lapin matkalla joukon tarttuvimmaksi) jatkamme matkaa
tälläkin vuosikymmenellä. Halaamme ihmisiä, kikatamme ystävien kanssa itsemme henkihieveriin ja jäämme odottamaan, josko jonain
aamuna olo on maagisesti aikuinen. Mutta ehkä mä ja aikuisuus ollaan vaan päätetty, ettei me sovita hyvin yhteen.

Ikä on vain luku, ja hyvä niin.