Lana Del Rey – God Knows I Tried
—
Jokunen vuosi sitten löysin pienen pakkomielteen; Mount Everestin ja vuorikiipeilyn. Ahmin Netflixistä kaikki dokumentit vuorista, katsoin kaikki kiinnostavat leffat aiheesta. Vuoret ovat aina tuntuneet kodilta, joskin kaukaiselta sellaiselta. Viime vuosina olen haastanut itsenikin pienillä patikointireissuilla. Monesti olen meinannut luovuttaa, mutta löytänyt jostain kuitenkin voimaa jatkaa eteenpäin, huipulle asti. Vaikka en ole sellainen ihminen, joka ikinä lähtisi tavoittelemaan Mount Everestin huippua, minua kiehtovat ihmiset jotka kerta toisensa jälkeen haastavat itsensä ja menevät jaksamiskykynsä rajoilla kohti tavoitetta. Murehtimatta siitä, astuuko seuraavalla askelella harhaan vai saavuttaako huipun. Niin moni ihminen on vetänyt viimeisen henkäisynsä tuolla vuorella, lähempänä taivasta kuin monet ihmiset elämänsä aikana. Yksi niistä ihmisistä oli Ueli Steck, jota seurasin enemmän tai vähemmän sosiaalisessa mediassa näiden muutaman vuoden aikana. Tänä keväänä hän kuitenkin syystä tai toisesta liukastui ja putosi kuolemaansa.
Hänen kuolemansa pysäytti.
Elämä on niin mielettömän lyhyt. Käytämme aivan liikaa aikaa murehtimiseen sen sijaan, että menisimme päätä pahkaa kohti tavoitteitamme. Pelkäämme epäonnistumista liikaa ja annamme menneiden epäonnistumisten hidastaa meitä. Mutta jospa tällä viikolla murehtisimme hieman vähemmän ja eläisimme hieman enemmän. Eletään tässä hetkessä, juuri nyt. Ilman pelkoa.
“And now I’ll just go, and only worry about the events that lie ahead of me. Day by day, one by one. It is the here and now that counts. What comes next is uncertain in any case. Learn from yesterday, live for today, hope for tomorrow.” -Ueli Steck
// Johanna
Leave a Reply