Hääkuvaaja Norja

Olen pitänyt näistä kuvista tiukemmin kiinni kuin mistään kuvista aikaisemmin.

Kävin Norjassa ensimmäistä kertaa päälle 10 vuotta sitten ja silloinen reissu oli pieni pintaraapaisu; päivän sisällä rajan yli ja takaisin. Toinen kerta oli sekin pintaraapaisu, mutta tällä kertaa jokin jäi kaivertelemaan sydämeen. Kolmannella kerralla tapahtui jotain mitä en voinut aavistaakaan. Pian ylitettyämme rajan minulle tuli sellainen tuntemus, jota en ollut koskaan kokenut niin voimakkaana ja mullistavana kuin silloin. Minusta tuntui siltä, että olin tullut kotiin.

Sen jälkeen kaikki muuttui. Sydämessäni alkoi kasvaa pieni liekki, joka roihuaa nykyään jo niin isona, etten enää tiedä miten sen pitäisin kurissa. En meinannut pystyä editoimaan näitä kuvia ollenkaan, kun mikään presetti ei tuntunut oikealta. Mikään presetti ei tee oikeutta sieluni maisemille. Katsoessani ohjelmia Norjasta, meinaan itkeä (ja itkenkin yksin ollessani) ja reissun jälkeen lempiohjelmikseni ovat muodostuneet Yksineläjä Severin ja Tiettömän Taipaleen Takana. Nytkään en tiedä miten selviän bloggaamisesta ilman itkua. Hölmö minä. Hölmö pääni. Hölmö sydämeni.

Sitä sanotaan, että unelmat pitää kertoa ääneen, jotta niillä olisi pieninkään mahdollisuus toteutua. Niinpä tässä minä olen, suurine unelmineni – siinä pisteessä, että halkean varmaan kohta. Tahdon johdattaa ihmisiä huimiin luontoseikkailuihin, niin hääalalla kuin muutoinkin. Tarjota elämyksiä, pakoja arjesta. Asua tiettömän taipaleen takana, hiljaisuudessa, voimaantua luonnosta. Haluan pienen majoituspaikan, jossa voin kenties jonain päivänä tarjota jonkun tahon avustuksella elämysreissuja myös niille, joilla ei ole mahdollisuutta sellaisia itse toteuttaa. Tahdon kutsua ihmiset luoksemme juhlimaan häitä. Tahdon antaa takaisin kaikesta siitä onnesta, jota valokuvaus on elämääni tuonut. Tahdon dokumentoida elämää, luontoa, tarinoita. Tahdon tehdä Norjasta kodin.

Kuten arvata saattaa, tämä postaus ei ole sieltä lyhyimmästä päästä. Noiden ihanien n. 10 päivän aikana matkustimme tuhansien kilometrien matkan ja näimme niin paljon kaikkea, että voisi luulla matkan olleen pidempikin. Ylitimme vuoristoja jarrupalat vinkuen ja savuten vältellessämme turistirysälauttamatkoja – ylös, alas, ylös, alas – pystytimme teltan aina vain upeampiin paikkoihin ja silloin, kun päivistä loppuivat tunnit kesken, parkkeerasimme tien laitaan ja nukuimme autossa. Yhteen elämäni parhaista aamusta heräsin vuoristotien reunasta, sumun keskeltä. Silloin ei pystynyt keksimään yhtäkään syytä olla olematta onnellinen. ❤ Kiipesimme kahdelle vuorelle (KNUTSHØ ja KJERAG) ylittäemme itsemme. Varsinkin Kjeragin reissu oli sellainen, johon en olisi ikipäivänä uskonut kykeneväni. Meinasin luovuttaa monen monta kertaa. Tulin hiljaa Jounin jäljessä ja jotenkin pääsin perille. Myöhäinen retki palkitsi ja saimme koko kielekkeen itsellemme. Vain me ja välillä näkyvyyden täysin peittäneet pilvet. Paluumatkalla jäin lepuuttelemaan polttavia reisiäni, kun Jouni kävi vielä katsastamassa Nesatindin. Jotenkin kipusimme väsyneinä keskellä valoisaa kesäyötä takaisin parkkipaikalle. Onneksi Lysebotnin satamasta löytyi vielä auki oleva vessarakennus jossa sai kasvot pestyä. Pienen telttapaikan ollessa tupaten täynnä löysimme pienen parkkipaikan vesiputouksen vierestä, jossa nukuimme autossa. Ei ole varmaan ikinä ollut niin paikat hellinä kuin muutamana seuraavana päivänä!

Reissun kohokohtiin kuului myös talviturkin heittäminen kuvankauniilla Honnevjen uimarannalla, hyytävän jäisessä vedessä aurinkoisena hellepäivänä. Tulin tuolloin päättäneeksi, että jos en voi heittää talviturkkia Norjassa, en tee sitä ollenkaan. Päätös on pitänyt. ❤

Tein myös tällaisen pienen matkavideon, jonka kasasin kokoon pääosin pienellä iPhonellani (ja Jounin Xperia jollakin) kuvatuista räpellyksistä. Ei näillä taidoilla aivan vielä häitä aleta videoimaan, mutta eihän sitä tiedä mihin tämä innostus vielä johtaa. ;) Siinäpä yksi unelma lisää elämään!

// Johanna

httpa://www.youtube.com/watch?v=LIHMu-6z4j0
Dennis Sheperd ft. Katty Heath – Where I Begin