Uudenkarhea elämä

Vanhemmillani on vanha kylmälaukku. Tiedättekö, sellainen styroksista tehty, parhaimmat päivänsä nähnyt vihertävä kapistus. Se on jo nähnyt elämää, kokenut kolhuja ja elämän jäljet näkyvät pinnassa. Mutta aina se vain porskuttaa eteenpäin. Veljeni onkin sen nimennyt uudenkarheaksi.

Minulla on vähän samanlainen olo nyt, kun uudenkarhea elämäni alkoi.

Sieltä se tuli. Odotettu elokuun 8. päivä, viimeinen työpäiväni vanhassa työpaikassani. Uuden elämän odotettu alku. On vieläkin vähän epäuskoinen olo. Ihan kuin minä hetkenä tahansa muistaisin olevani vain lomalla. Sitä sanoinkin töissä – aivan kuin olisin lähdössä määrittämättömän pitkälle lomalle. Ehkä syksyn myötä todellisuus iskostuu tajuntaan.

Ensmmäinen asia, jonka huomasin lähes välittömästi, oli stressitason lasku. Hartiat eivät ole enää jumissa, eikä pääkoppaa ahdista ajatus maanantaista. Aina välillä sitä huomaa stressaavansa ihan tiedostamatta ja koko kroppa vingahtaa kireäksi kuin viulunkieli. Tänään kirjoitin Jounille, että ajatus lähtemisestä ulos ahdistaa, koska on sellainen olo kuin olisi sairaslomalla ja eihän silloin voi lähteä ihmisten ilmoille, vaikka olo olisikin jo parempi. Maanantaina oli sellainen olo kuin olisi pinnannut töistä. Ihmismieli on kummallinen. Vaikka kuinka tiedostaa tilanteensa, sitä on niin tottunut tapoihinsa ettei niistä hetkessä irti pääse.

Mutta on tämä vaan ollut kaiken tämän myllerryksen arvoista. On ollut ihanaa tarttua kaikkiin rästissä oleviin töihin ilman kiirettä. Ajatella ihan rauhassa tulevaa. Pestä pyykkiä, tehdä ruokaa. Valvoa myöhään, jos on siltä tuntunut. Nukkua pitkään aamulla. Sääkin on riemuinnut kanssani. Rakastan ukkosta ja nyt siitä on saanutkin nauttia lähes joka päivä. Kyllä minä taidan vielä uskaltautua uloskin, ehkä jo huomenna. Menetettyä aikaa ei voi saada ikinä takaisin, mutta tästä eteenpäin aion elää tässä hetkessä. Nauttia näistä hetkistä niiden menetettyjenkin edestä.

/Johanna