Diabetes // Elämäni diabeetikkona

Helmikuussa 1997, ollessani 12-vuotias, heräsin yöllä sairaalassa lämpöpeiton alla. Muistikuvat edeltävästä illasta olivat hatarat.

Viimeisten kuukausien aikana olin laihtunut. Olin ärtynyt, väsynyt, nälkäinen ja janoinen koko ajan. Tuntui myös, että koko ajan piti ravata vessassa. Saavuttuamme jokavuotiselta Ylläksen matkaltamme sairastuin flunssaan. Kaikki oireet vain pahenivat, kunnes lopulta tyhjensin sisuskalujani ulos, kun mahasta ei löytynyt enää mitään muuta. Vanhempien usuttaessa minua autoon yritin vielä sanoa että ei tässä mitään, enköhän mä ole ihan kunnossa. Kyllä se menee ohi.

Jämsän ensiavussa lääkärit eivät osanneet sanoa mikä minua vaivasi. Minut valmisteltiin ambulanssimatkaa varten ja matka Jyväskylään alkoi. Matkalla ambulanssikuski oli sanonut, että kyllä tämä aika selvä tapaus on, kyllä se olisi pitänyt jo Jämsässä tajuta.

Muistan vain välähdyksiä tuolta matkalta. Muistan, miltä ambulanssin katto näytti. Muistan, miltä yläpuolellani näytti, kun minut kärrättiin Jyväskylässä sairaalaan. Muistan kuinka minut punnittiin. Muistan välähdyksiä huolestuneista kasvoista. Muistan, kuinka ihanan lämmin peitto oli.

Diagnoosi: Tyypin I Diabetes.

Tilani oli ollut vakava. Olin vain muutaman hetken päässä koomasta. Olihan minulla huono olo, mutten ikinä olisi pystynyt kuvittelemaan, että tilanne oli niinkin vakava kuin se oli.

Vietin sairaalassa aikaa. En itse edes muista, kuinka kauan siellä olin. Öisin sairaanhoitajat kävivät katsomassa verensokerin. Välillä minut herätettiin juomaan maitoa. Alkoi harjoittelu uutta elämää varten. Harjoittelin pistämistä appelsiinin kanssa. Kävin sairaalassa koulussa. Opettelin hiilihydraatteja. Kuinka monta yksikköä insuliinia tulee pistää jos syö vaikka 40 hiilihydraattia. Opettelin mittaamaan omat sokerini. Pistämään itseäni. Yksi rakkaimmista muistoistani on, kun veljeni toi minulle mukanaan Jyrki Cool Dance 97 CD:n. Ne on ne pienet asiat. CD taitaa olla vieläkin tallella.

Päästessäni kotiin sairaanhoitajat vaihtuivat isään, joka kävi mittaamassa sokerit öisin kello 3. Taisin tottua siihen niin, että käsi roikkui välillä sängyn laidan yli valmiina. Palatessani kouluun sain elämäni ensimmäisen kännykän, Nokian NMT-puhelimen. Näin vanhemmat varmistuivat, että saisin aina heihin yhteyden, jos hätä tulisi.

Nyt olen elänyt sairauteni kanssa jo yli 16 vuotta. Välillä hoito menee jo liiankin rutiinilla. En enää herää öisin kolmelta vanhasta tottumuksesta, vaan nukun yöni enemmän tai vähemmän rauhassa. Joskus herään syömään, jos sokerit ovat alhaalla. Uskallan syödä punnitsematta ruokiani ensin. Lasken hiilihydraatit silmämääräisesti.

Miksi päätin kirjoittaa asiasta juuri tänään? Tänään vietetään Maailman Diabetespäivää. Joskus tuntuu hassulta, että diabetes on sairaus. Olen aina ollut sitä mieltä, että kun minua ei ole käsketty sängyn pohjalle makaamaan, en voi luokitellani itseäni sairaaksi. Onhan tässä vuosien varrella ollut huonoja päiviä ja niitä tulee varmasti jatkossakin, mutta pääosin olen sitä mieltä että diabetes on tuonut elämääni paljon hyvää. Minun on pakko pitää itsestäni huolta. Joskus kiireiden keskellä tämä on unohtunut, ja nyt kun elämä on kokenut suuria mullistuksia yrittäjyyden myötä, itsestäni huolehtiminen on myös välillä jäänyt vähille.

Olen ajoittain kapinoinut diabetesta vastaan. Mutta miettiessäni asiaa tarkemmin, olen aina lopulta tajunnut ettei diabetes estä minua tekemästä mitään. Diabeetikko pystyy mihin vain, mutta se vain vaatii enemmän säätämistä ja suunnittelua. Mukana täytyy melkein aina olla hätävarahiilihydraatteja, verensokerimittari ja insuliinit.

Hääpäivien aikana suunnittelu saattaa välillä olla hankalaa, vaikka tietäisinkin, koska pääsen syömään. Välillä sokerit tekevät tepposet, mutta onneksi pitkä kokemus on tuonut varmuuden siihen, että tiedän selviäväni kyllä mistä vain. Olen ollut siinä onnekkaassa asemassa, etten ole ikinä joutunut insuliinishokkiin tai koomaan sairastumiseni jälkeen. Nyt elämässäni on sopiva tasapaino, kun itse kuvaaminen tuo elämään liikettä ja liikuntaa ja toimistotyötkin voin jaotella niin, etteivät sokerit siitä kärsi.

Tahdon kertoa kaikille diabeetikoille, niin uusille kuin vanhoillekin, että jos sinulla on unelma, tavoittele sitä. Älä anna muutaman solun tuhoutumisen estää sinua saavuttamasta vaikka tähtiä taivaalta.

On this World Diabetes Day I want to encourage every diabetic in following of your dreams. Diabetes hasn’t stopped me in reaching out for the stars and even though it can make life harder sometimes, you can’t let the destruction of beta cells ruin your life. I’ve lived with this thing over 16 years and learned to turn the bad into good.

/Johanna