Sain Nani Annettelta haasteen tehdä blogiin postauksen, jossa palataan ajassa taaksepäin uran alkuaikohin ja katsotaan, mitä olisi voinut tehdä kuvatessa toisin ja toisaalta myös mihin on ollut tyytyväinen. Kaiveltuani kaappeja hetken aikaa, löysin kuin löysinkin vielä ensimmäiset hääkuvani, jotka otin ollessani vielä amatööri vuonna 2008. Luvassa saattaa olla siis mielenkiintoisia hetkiä, koska kaikki jotka tuntevat minut, tietävät, että olen ehkä maailman kriittisin omia töitäni kohtaan ja valitettavan usein näen kaiken sen, jonka olisin voinut tehdä toisin. Harmittelen, etten löytänyt alkuperäisiä RAW-tiedostoja enää mistään (lienevätkö enää edes tallessa!), jotta olisin voinut editoida rinnalle enemmän nykytyylisiä versioita.
Kaikki nämä kuvat on otettu yhdistelmällä Nikon D300 + Nikkor 50mm/F1.8 + Tokina 12-24mm/F4 + joku pidempi zoom, mutten muista mikä; ehkä aikoinaan Nikon D40:n mukana tullut kittizoomi Nikkor 55-200mm f/4-5.6G.
Tässä sitä nyt sitten mennään…
Apua… Mitä tästä sanoisin? Aloittelijalla on yleensä tahto olla erilainen, meni sitten syteen tai saveen. En enää tilttaisi näin paljon, koska myöhempinä vuosinani olen alkanut arvostamaan suoraa horisonttia ja symmetriaa alkuaikoja enemmän. Tilttausta käytetään usein liikkuvassa kuvassa luomaan katsojalle hieman epämukava fiilis ja ehkä se on osittain tässä se asia, joka häiritsee. Mieli pyrkii suoristamaan kuvan vaikka väkipakolla. Jättäisin luultavasti nykyään paljon enemmän negatiivista tilaa kohteen ympärille. Toisaalta tykkään kyllä tästäkin rajauksesta, koska en ole oikeastaan koskaan uskonut valokuvauksen kultaisiin sääntöihin. Editointi taas ei ole enää ollenkaan makuuni, koska suosin nykyään kaikessa editoinnissa suhtkoht luonnollisia väripaletteja ja tämä tietty sinertävävyys/keltaisuus pistää silmään. Kontrastiakin on hieman liikaa ja tasoittaisin kuvan kirkkaimpia kohtia. Mitä pidempään katson kuvaa, sitä enemmän näen siinä kuitenkin sitä jotain omaa tyyliä; pieni hetki hääpäivän aikana, mutta vahva sellainen.
Tämä kuva muutamilla muutoksilla voisi vieläkin kuulua dokumentaarisen kuvauksen satoon. Kuten edellisessäkin kuvassa, suoristaisin horisonttia hieman ja siirtyisin kauemmas, ja hieman oikealle niin, että ikkuna ja kohde olisi keskellä ruutua luoden symmetriaa ja linjoja kuvaan. Odottaisin ehkä tilannetta, jossa tapahtuu enemmän. Valottaisin kuvaa hieman vähemmän. En myöskään oikein tykkää tästä mustavalkomuunnoksesta. Se on tosi tasapaksu. Kaiken kaikkiaan tästä näkyy kuitenkin haluni tallentaa pieniä, joskus hiljaisiakin hetkiä, jotka luovat tunnelmaa muun setin joukkoon.
Olen selkeästi tällä keikalla luottanut hurjasti tilttauksen tuomaan voimaan, koska suoria kuvia on vain muutama (voit nähdä alkuperäisen postaukseni täällä). Tässä kuitenkin yksi niistä. Plussaa siitä, että olen uskaltanut jättää asemapaikan alttarilla ja etsinyt uutta kulmaa ja myös siitä, että kuvassa näkyy parin lisäksi myös pappi. Nykyään rajaisin kuvan luultavasti niin, että paprin toiselle puolelle jäisi hieman enemmän tyhjää tilaa. Editoinnissa olisin piilottanut puvusta pursuavan lenkin, vähentänyt kohinaa ja tuonut valoa kuvaan lisää; tai mikä sen parempi, olisin säätänyt valotuksen kuntoon jo kuvatessa! Samat kommentit mustavalkoisuudesta kuin edellisessäkin; tästä puuttuu jotain.
Tämä on aika peruskuva (pussatkaapa nyt!), mutta plussaa taas siitä, ettei sitä ole tiltattu. En enää käyttäisi näin laajakulmaista objektiivia tai ainakin yrittäisin korjata vääristymää jotenkin. Ohjeistaisin Elinaa roikottamaan kukkaansa hieman rennommin sivulla ja pyytäisin Philipiä joko laittamaan käden taskuun, tai kääntymään hieman enemmän Elinaa päin ja laittamaan käden Elinan vyötärölle tai koskettamaan kasvoja. Ohjeistaisin heitä myös liikkumaan keskelle rakennusta ja sijoittaisin myös itseni niin, että kuvaan tulisi paremmin näkyviin symmetriaa.
Selatessani kuvia kiinnitin huomiota siihen, kuinka monella eri tavalla olen editoinut niitä. On aika neutraalia, tosi kellertävää, kylmää, lämmintä ja ties mitä. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, käskisin itseäni etsimään yhden mustavalkoisen ja yhden värillisen presetin ja käyttämään niitä. Silloin kokoelma on kokonaisuudessaan rauhallisempi ja yhtenäisempi. Tässäkin kuvassa pyytäisin Elinaa ja Philipiä siirtymään lähemmäs toisiaan. Muutoin sommitelma on suhtkoht rauhallinen ja tästä voi nähdä jotain niitä “tunnusomaisia” merkkejä, joita nykyään kuvissani on; kuvat eivät ole aina pelkästään ihmisistä vaan niissä näkyy myös ympäristöä.
Sitten tulee se tämän setin NOUNOUNOU. Selektiivinen väritys. Ei. Ei, Johanna. Ja vielä kerran ei. Se on aika kliseinen ja ei yhtään nykytyyliäni. Selektiivisestä värityksestä (valitettavasti?) tunnistaa yleensä aloittelijan. Myös tämä diffuse glow tässä kuvassa on jotain sellaista, johon en koskisi tikullakaan nykypäivänä. Olisin myös käyttänyt pienempää aukkoa tai asetellut kädet eri tavalla, jotta myös Elinan sormus olisi ollut tarkempi tai ainakin ottanut toisen kuvan tämän “taiteellisemman” rinnalle.
Tässä kuvassa näkyykin sitten jo enemmän sitä omaa itseäni, joka on jatkanut kasvuaan tästä hetkestä lähtien. Mitä muuttaisin; pyytäisin Philipiä taas kerran tekemään kädellään jotain, siirtämään painonsa rennommin taemmalle jalalle ja varmaan pyytäisin myös Elinaa katsomaan vaikka sivulle/alaviistoon/Philipiin päin. Editoisin vinjetointia pois. Muutoin tykkään kuvasta kyllä vieläkin hirmuisesti taustalla näkyvine ihmisineen, kaikkineen. HYVÄ JOSSU!
Tämäkin kuva lukeutuu suosikkeihini. Se ei ole aseteltu kuva, siinä on tunnetta ja idea. Väistämättä alkaa miettimään, mitä tilanteessa tapahtuu. Varsinkaan, kun en sitä millään muista! Samat asiat tulee mieleen kuin muissakin mustavalkoisissa kuvissa. Hieman suoristaisin kuvaa ja poistaisin vinjetointia. Valottaisin myös Philipin kasvoja.
Vaikkakin hieman kliseinen pusukuva, tykkään tästä edelleen. Luultavasti nyt siirtyisin itse täysin keskelle katua ja rajaisin kohteen talojen keskelle jäävään aukkoon. Suoristaisin kuvaa. Alivalottaisin kuvaa ottohetkellä, jotta taivas ei palaisi näin pahasti puhki. Editoisin väriaberraation piiloon.
Tässä kuvassa tarkennus on jäänyt hieman pehmeäksi ja kuvaa olisi voinut valottaa lisää. Olisin asetellut Elinan ja Philipin hieman toisella tavalla, mutta toisaalta liika ohjaus olisi saattanut viedä spontaanit ilmeet mennessään. Editoinnista samat sanat kuin aiemmissakin. Olen selkeästi mennyt tässä “onko tarkennus mennyt liikaa metsään” ajattelussan aikamoista vuoristorataa, koska jossain vaiheessa tekninen puoli nosti päätään ja en voinut sietää kuvia, jotka olivat vähänkin epätarkkoja. Nyt taas ajattelen, että jos kuva on muutoin onnistunut ja se välittää tunnetilan, tunne voittaa teknisyyden.
Mikä sitten on lopputulema?
Kaiken kaikkiaan olen vieläkin tyytyväinen siihen, että kaikesta pelosta ja jännityksestä huolimatta onnistuin ottamaan monipuolisesti kuvia ensimmäisellä keikallani. Hurjassa kiitollisuudenvelassa olen näille kahdelle; ties missä olisin ilman heitä! Nykyään uusilla kuvaajilla on editoinnin suhteen hieman enemmän vaihtoehtoja, kuin minulla aloittaessani. Muistaakseni nämä kaikki alkutaipaleen presetit on löydetty hurjalla googlettamisella. Nykyään kuvaajia auttaa mm. VSCO, Red Leaf & Mastin Labs, joiden avulla kokoelmista on paljon helpompi saada yhtenäisempiä ja aikaa paremmin kestäviä. Nykyään editointityylini perustuu siihen, miltä kuva näyttää printattuna juuri sille paperille, jolla kuvat näen niitä ottaessani. Se perustuu myös siihen, että kuvat näyttävät vielä vuosienkin päästä muulta, kuin muoti-ilmiöltä. Siitä voidaankin sitten väitellä, onko nykyajan “filmibuumi” tulevaisuudessa vain muoti-ilmiö. Mutta niin kuin kaikessa, pitää tehdä niin kuin oma visio sanoo. Eniten tunnen kasvaneeni siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei kuvien tarvitse olla niitä peruspönötöksiä, jona hääkuvauksen näin aika pitkään. Liityin vuosia sitten Flickrissä Starting a Wedding Photography Business -nimiseen yhteisöön (nykyään ollaan jo Succeeding -tasolla!), joka pisti ajattelemaan asioita. Se pisti ajattelemaan sitä, etten tahdo ottaa vain kuvia. Tahdon olla hetkessä mukana ja kertoa tarinaa. Vuosien varrella minulle on muodostunut selkeä visio omasta työskentelystä ja olen onnellinen, että saan tehdä rakastamaani työtä ja elättää sillä itseni.
Leave a Reply