Kun sydän melkein pakahtuu onnesta

Olette varmaankin huomanneet, että blogi ei ole päivittynyt aivan samaan tahtiin, kuin joskus aiemmin. Sähköposteihinkaan ei aina tule vastausta aivan heti. Facebook päivittyy harvemmin. Syy on yksinkertainen.

Kiire.

Kun laitoin yrityksen pystyyn vuonna 2010, en olisi voinut ikinä arvata, mitä vuosi 2013 toisi tullessaan. Olemme matkanneet tätä hetkeä kohti pienin askelin. Antaneet unelman kasvaa. Tämä lähti minun unelmastani kuvata rakastuneita ihmisiä. Elämää. Kaikkia niitä pieniä hetkiä, jotka matkustavat meidän mukanamme lopun elämää. Isää luovuttamassa tytärtään alttarilla, kyyneliä äidin silmäkulmassa papin puheen aikana. Ylpeitä vanhempia uuden jälkikasvun kanssa. Tomeraa lasta elämänsä alkutaipaleilla.

Jouni tuli unelmaan mukaan puolivahingossa. Ojensin hänelle ensimmäisissä häissä vanhan kamerani ja pyysin häntä mukaani avustajaksi (sekä henkiseksi tueksi). Pyysin ottamaan muutaman kuvan, jos siltä tuntuisi. Jouni sanoi suurinpiirtein näin: “No, en mä oikein ole innostunut valokuvauksesta”. Niinpä niin. Siitä se lähti ja Jounikin innostui. Nyt, monen monta vuotta myöhemmin tämä on meille kummallekin yhtä tärkeä juttu. Olemme kaksi tasavertaista kuvaajaa, emme enää kuvaaja ja assistentti. Rakkaasta harrastuksesta on tullut työ.

Mutta 2013 on muutosten vuosi. Tämä on se vuosi, jolloin yksi ovi sulkeutuu ja toinen avautuu. Tämä on se vuosi, jolloin huomasin, että ei ole ihmisen hyvä tehdä kahta työtä. Ihmisen ei ole hyvä toistuvasti sulkea ovea unelmiensa tieltä. Kun tietää, minne sydän sinua vetää, on jossain vaiheessa suljettava järjen ääni ja seurattava sydäntään. Niinpä siis teen nyt.

Muutama viikko sitten irtisanouduin päivätyöstäni. Hyppään pois oravanpyörästä elokuun alkupuolella ja annan tulevaisuuden näyttää, minne valokuvaajan siipeni kantavat. Odotan innolla kaikkia niitä hetkiä, joita voin nyt vapaammin kuvata, kun kuvausaikoja ei tarvitse sovittaa päivätyön ympärille. Odotan sitä, että saan tehdä sitä työtä joka päivä, jota rakastan.

Jouni jatkaa vielä opiskeluja, mutta ponnistelemme vahvasti siihen hetkeen, jolloin me kummatkin voimme olla täysipäiväisiä kuvaajia.

Pian blogi alkaa päivittymään useammin. Pääsemme suunnittelemaan tulevaisuutta kunnolla. Yksi suurimmista muutoksista, joka meillä on edessä, on nimenvaihdos. Ei tämä ole enää vain Johanna Hietanen Photography, ei ole ollut pitkään aikaan. Jouni on yhtä vahva osa tätä yritystä ja tahdomme, että se näkyy jatkossa heti, kun etusivu latautuu näkyviin.

Paljon on siis luvassa. Tahdon kiittää sinua, joka olet meidät palkannut, sivun sisällöstä tykännyt/jakanut postauksia eteenpäin, tykännyt meistä Facebookissa, kertonut meistä kaverille. Pienyrittäjälle jokainen kommentti, jako ja tykkäys on elintärkeä.

Nyt on siis aika katsoa, mihin ne omat jalat kantavat.

Sydän melkein pakahtuu onnesta. Tästä se elämä alkaa!

2013 is the year of changes. This is the year I will be a full time photographer. I’ve resigned from my day job and will go full time in August. A big thanks to everyone who has hired us, liked our page on Facebook, shared our work, liked, commented. You are very much appreciated. Hopefully in the near future we will both be full time photographers, but for now, it’s just me chasing my dreams. Seeing where my feet will carry me.

There will be big changes coming, like the changing of our business name. Since Jouni is a huge part of this business, we need a name that reflects both of us.

So stay tuned!

/Johanna