Sosiaalinen media

Sosiaalinen media ja suhtautumiseni siihen on ristiriitainen.

 Yksi suurimmista iloistani valokuvaajana olossa heti itse valokuvauksen jälkeen on se, että saan jakaa töitäni, meidän tuotoksiamme. Me myös haluamme jakaa työtämme, koska emme halua salailla mitään. Sivuillamme olevat kuvat kertovat rehellisesti sen, millaisia kuvia haluamme ottaa/otamme ja minkälainen meidän tyylimme on. Muutama kuva siellä täällä ei kertoisi rehellisesti sitä, mitä me olemme. Valokuvaajana olo voi olla välillä myös vähän yksinäistä. Jouni on päivät töissä ja minä teen töitä yksin. Tai lähinnä kissan kanssa, joka korkeintaan kuorsaa tai hurisee, maukuu kun on nälkä. Se, että pääsen kosketuksiin ulkomaailman kanssa, on kiva juttu.

Bisneksen kannalta katsottuna sosiaalisessa mediassa olo on välttämätöntä. Sinun tulee olla esillä saadaksesi huomiota ja näkyvyyttä työllesi. Sinun tulee hallita oikeat ajat, jolloin päivittää kuvia, tutkia milloin ihmiset ovat koneidensa ääressä näkemässä päivityksiä. Sosiaalinen media rankaisee jos et osaa tehdä asioita oikein – päivitykset näkyvät esim. Facebookissa tällä hetkellä automaattisesti n. 10 % sivustamme tykänneelle. Jos heti kuvan laittamisen jälkeen peukkuja, kommentteja tai jakoja ei tule, juttu näkyy yhä harvemmalle. Sinun tulee tehdä kaikki lähes täydellisesti, jotta työsi viralisoituu.

Mutta mitäpä jos et olekaan täydellinen? Välillä tuntuu, että me emme ole “tarpeeksi” JOTAIN sosiaalisessa mediassa. En ole sellainen, joka osaa kirjoittaa nokkeluuksia. Sellainen, joka elää jännittävää elämää. Sellainen, joka hurmaa ihmiset jo pelkällä olemuksellaan. Joskus tuntuu siltä kuin olisin taas kerran koulussa. Syrjäydyn nurkkaan ihmettelemään maailman menoa. En ollut kouluaikoina suosittu. Ala-asteella minua kiusattiin, enkä voi varsinaisesti sanoa että yläasteajatkaan olisivat olleet helppoja. Koen olevani aika tavallinen tallaaja. Tallaaja joka rakastaa valokuvia. Meidän ihanaa kissaa, jota tarvitsee vain katsoa niin se hurisee kuin viimeistä päivää. Villasukkia jalassa. Auringonsäteitä kasvolla. Lumisia tuntureita. Työskentelyä keskellä yötä. Kikattelua ystävän kanssa. Hyvää suklaakakkua. Päiväni ovat yksinkertaisia, työntäyteisiä. Herään, mittaan verensokerit, nappaan kilpirauhaslääkkeen (en ole turhaan vitsaillut, että olen syntynyt sairaaseen sukuun), avaan koneen ja unohdan syödä aamupalan. Kuvat vievät mukanaan. Avaan Spotifyn, kuuntelen musiikkia. Kun kyllästyn, avaan Netflixin ja katson jotain elokuvaa sivusilmällä. Mistä minä siis kirjoittaisin?

Kuvaajapiireissä kuohusi hetki sitten, kun kuvaaja, joka on rakentanut koko bisneksensä persoonansa varaan kärähti valehtelemisesta. Hän oli lainannut toisen kirjoittamista artikkeleista pätkiä ja tuonut ne blogiinsa omina mielipiteinään ja neuvoinaan. Hän oli myös kopioinut toisten henkilöiden hauskoja lausahduksia ja tuonut ne julki Twitterissä ominaan.

Tähänkö sitä ollaan tultu? Ihmisillä on niin hurjat paineet esillä olosta ja jatkuvan uuden materiaalin tuottamisesta, että omat ajatukset eivät enää riitä?

Niin. Kun olen innoissani jostain kuvasta ja se ei saa minkäänlaista vastakaikua, alan epäillä kykyjäni. Ja kun alan epäillä kykyjäni, tulevaisuus alkaa pelottaa. Varsinkin nyt, kun ei ole mitään kalliota, jonka varaan nojata. Tykkään meidän kuvista aivan mielettömästi. Rakastan niitä. Olen ylpeä jokaisesta kuvasta, jonka jaamme. Kaikista niistä muistoista, joita olemme tallentaneet asiakkaillemme. Miksi siis kuvaan tulevat peukkujen määrät tai niiden puute voi aiheuttaa tällaisen reaktion? Se on käsittämätöntä.

En pidä siitä, mitä sosiaalinen media on tehnyt minulle.

Ensimmäisenä aamulla kaivan kännykän ja katson läpi sähköpostit, Facebookin, Facebook Page Managerin, nettisivun statistiikat. Ei sen niin pitäisi mennä.

Siksipä, juuri nyt, aion toimia toisella tavalla. Tehdä niin kuin sydämessäni koen oikein. Ensimmäisenä kännykästäni lähti pois Facebook. Seuraavaksi poistan sieltä sähköpostin ja kaiken muun turhan. Puhelimestani tulee taas (oh the horror!) PUHELIN. Tietokone saa toimia jatkossa tietokoneena. Valokuvia aion tosin jatkossakin näpsiä puhelimellakin. Ehkä olen ollut niin innoissani tästä uudesta vaiheesta elämässäni, että olen unohtanut asettaa rajat. Rajat, joita jokainen meistä kuitenkin tarvitsee. En voi olla töissä 24/7.

Suomessa tunnutaan karttavan viimeiseen saakka mielipiteiden julki tuomista. Aina pitäisi hyssyytellä. Minulla ja meillä, meidän yrityksellä, on kuitenkin vahvat mielipiteet ja persoonat. Olen ehkä itsekin syyllistynyt tähän hyssyyttelyyn ja toiminut jotenkin niin kuin olen kuvitellut, että yrityksen, minun ja meidän, pitäisi toimia. Katsonut liikaa, miten muut toimivat. Olen aina syyllistynyt yli-ajatteluun. (Se on hassua, sillä pohjimmiltani olen kuitenkin tunnepohjalta toimiva ihminen.)

Haluamme osaltamme muuttaa sitä, miten Suomessa toimitaan. Tahdomme, että Suomessa aletaan arvostamaan valokuvausta ja ammattikuvaajia enemmän. Haluamme, että Suomi avautuu, me suomalaiset avaudumme. Tahdomme, että suomalaiset ovat jatkossa valmiita myös panostamaan ammattilaisten ottamiin kuviin. Tahdomme, että myös ammattikuvaajat itse alkavat arvostamaan itseään ja taitojaan. Suomalaiset ovat erittäin huonoja hinnoittelemisessa, varsinkin, jos taustalla ei ole ammattitutkintoa. Nyt, kun kaikki on niin avointa, on loistava tilaisuus muuttaa maailmaa! Siinä sosiaalinen media on loistava väline.

Meillä on tavoitteena, että jokainen joka meidät palkkaa dokumentoimaan elämäänsä, voi luottaa meihin niin paljon, että ovat omia itsejään kameran edessä. Siksi mekin tahdomme ihan alusta saakka, nettisivuista lähtien olla sellaisia kuin me olemme. Emme ehkä ole niitä maailman jännittävimpiä ihmisiä, mutta me olemme kuitenkin parhaimpia versioita meistä. Eikä kukaan voi olla niin kuin me. Ja mun mielestä me ollaan kyllä aika jees. ;)

/Johanna