Eikö olisikin hauskaa, jos muistaisit millaista elämä oli silloin, kun olit vuoden nuori? Kun kaikki oli niin uutta ja hienoa ja ihanaa?
Valokuvat mahdollistavat tämän ainakin osittain. Vaikket muistaisikaan elämäsi alkuhetkistä mitään, kuvia katsellessa voit kuvitella ja tuntea millaista silloin joskus oli.
Lapsia on ihana kuvata. He ovat aina aidosti sitä mitä ovat. Tekevät sitä mitä huvittaa. Siksi lasta on antoisinta kuvata lapsen omassa elinympäristössä. Kotona ei tarvitse pelätä kaiken ollessa tuttua ja ympärille voi haalia kaikki kivat jutut, joita hypistellä. Ensin saatetaan vähän vierastella kuvaajaa ja sitä mustaa jättimäistä möhkälettä, josta kuuluu klik, klik, klik, mutta kohta tuokin unohtuu, kun edestä löytyy ah, niin ihana kukka, legopalikat, kirja… sitten se on vaan yhtä menoa.
Yksivuotiaan elämä on aika jännittävää, kun elämä on yhtä oppimista. Ensimmäisiä askeleita otetaan haparoiden, tunnustellen. Intoa riittäisi kaikkeen, mutta taidot eivät aina ole innokkuuden tasolla. Välillä kaadutaan ja sitten noustaan ylös. Välillä itketään ja kohta taas nauretaan.
Eipä se taida aikuisenakaan siitä muuksi muuttua. Sitä pitää välillä kaatua, että jaksaa taas jatkaa uudella innolla eteenpäin. Sitä omaa sisäistä lastakaan ei saa unohtaa, muuten elämästä tulee tylsää. Oman sisäisen lapseni mielestä aikuisuus on ihan turha myytti. Elämä on paljon hauskempaa, kun kikattelee tyhmille jutuille ystävän kanssa, ostaa pehmoisen nallen silloin tällöin, katsoo piirettyjä Transformerseja Netflixistä ja haaveilee omasta Bumblebeestä.
Nostetaan yhdet pirtelöt sisäisten lapsien kunniaksi!
/Johanna
Leave a Reply