Jotkut kirjoitukset ovat vaikeampia kuin toiset. Joidenkin kirjoitusten julkaisun kanssa painan jarrua, kun tuntuu, etten vaan pysty. Tämä kirjoitus on yksi niistä, mutta nyt 5 päivän ylimiettimisen jälkeen on kai aika päästää irti ja antaa mennä.
15 vuotta sitten aloitin yhteisen polun maailman parhaimman tyypin kanssa. Kesällä otin vastaan opiskelupaikan ja muutin Suomeen. Vaikka en ole päivääkään tehnyt alani töitä, olen myöhemmin ymmärtänyt kuinka paljon opiskeltu ammatti on minua auttanut yrittäjänä ollessani. Kovinkaan usein ei ole mennyt sormi suuhun tietoteknisten asioiden kanssa ja on minusta ehkä ollut muillekin apua. Myöhemmin aukkoja tietotaidossa on paikannut ankara googlettaminen, suomalainen päättävyys ja tuo maailman paras tyyppi, joka opiskeli itsensä myöhemmin vielä nörtimmäksi kuin minä. Yhdessä me ollaan koluttu maita ja mantuja, kasvettu kuvaajiksi yhdessä, asutettu monia koteja, saatettu rakas kissa viimeiselle matkalleen, painittu huolien kanssa, naurettu omille tyhmille jutuille, sovitettu monen monta biisiä uusiksi kissaäänillä/kissa-aiheisilla sanoituksilla, menty kihloihin lähijunassa, järjestetty häät liian nopealla aikataululla, kiivetty vuorille, mökötetty ja tiuskittu – mutta vielä koskaan me ei olla tapeltu. Joskus ollaan naurettu niin paljon, että kurkku on ollut käheänä ja vatsalihakset kipeänä.
Vaikka viimeiseen 15 vuoteen on mahtunut paljon naurua, viime vuosina myös paljon kyyneleitä. Olen itse ollut diabeetikko jo 20 vuotta (APUA?!) ja kärsinyt monesta muustakin terveyteen liittyvästä ongelmasta, mutta omien ongelmieni kanssa olen aina selvinnyt. Olen purrut hammasta ja pyrkinyt positiivisuuden kautta voittoon. Mutta kun se rakas ihminen siinä vieressä sairastuu, olo on niin voimaton. Tältä vanhemmista kai tuntuu, kun oma lapsi on sairas? Sitä tekisi mitä vain, jotta toisella olisi parempi olo. Kun voisi ottaa sen taakan kannettavaksi, mutta kun ei voi. Kun voisi jotenkin helpottaa toisen oloa, mutta kun ei voi. On vain yritettävä olla tukena parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka ei tiedä oikein mitä tekisi.
Sitä on helppo katsoa vanhoja kuvia ja toivoa paluuta ajassa takaisin, kun kaikki oli vielä paremmin – tai ainakin helpommin. Mutta elämä ei toimi niin. Elämä heittää joskus poikkiteloja tien eteen, eikä niiden alle voi jäädä makaamaan. Joidenkin yli pääsee helpommin, mutta jotkut vaativat enemmän ponnisteluja. Tällä hetkellä tie on täynnä isoja esteitä, mutta koskapa me oltaisiin annettu niiden hidastaa tietä onneen. Me ollaan kuitenkin niin paljon enemmän kuin sairautemme, vaikka ne ovatkin tulleet jäädäkseen. Sairaudet eivät voi ikinä ylettää unelmiin asti, siellä niille ei ole sijaa. Yhdessä me pusketaan läpi tiukimpienkin tuulien, niin kuvainnollisesti kuin välillä kirjaimellisestikin reissujen aikana. Missähän ollaan 15 vuoden kuluttua?
Vuosipäivänämme mieleeni nousi tämä lause, jonka toivon olevan myös meidän kohdalla totta.
“Hardships often prepare ordinary people for an extraordinary destiny.”
httpa://www.youtube.com/watch?v=fUcFkpd5yPM
Contact – “Somewhere”
www.thisiscontact.net
www.facebook.com/thisiscontact
www.twitter.com/thisiscontact
instagram.com/thisiscontact
Leave a Reply