Keskiviikko valkeni aurinkoisena. Aivan kuin taivas olisi rientänyt apuun, helpottamaan tähänastisen elämämme vaikeinta päivää.
Keskiviikkona Naksu siirtyi tähdeksi taivaalle, nukkumaan enkeleiden luokse.
Kirjoittaminen ei ole ikinä ennen tuntunut näin vaikealta, mutta samalla tuntuu, että on pakko kirjoittaa. Pakko vuodattaa kaikki kyyneleet ulos, jotta elämä voi taas jatkua.
Naksun hurina muuttui viime syyskuussa. Naksu hurisi aina kuin se olisi kurnuttanut kuin sammakko, mutta nyt siitä puuttui jokin. Ääni oli jotenkin tukkoisempi. Koska Naksulla ei ikinä ollut ollut terveysongelmia pienen flunssan lisäksi ja ikääkin oli jo ainakin 13 vuotta, kuittasimme muutoksen vanhuuden piikkiin. Kun se jaksoi kuitenkin touhuta, söi normaalisti ja oli muutenkin niin naksumainen, emme osanneet ajatella muuta. Tammikuun loppupuolella hurina kuitenkin muuttui entisestään ja veimme Naksun helmikuussa eläinlääkärille. Se sai antibioottikuurin, jonka alussa kaikki tuntui helpottuvan, kunnes sitten kaikki taas palasi. Veimme Naksun uudestaan eläinlääkärille. Röntgenkuvissa näkyi suuri massa vatsassa, joka työnsi suoliston toiselle puolelle vatsaa ja etäpesäkkeitä keuhkoista. Olimme niin shokissa, ettemme vielä oikein kotonakaan tienneet onko se nyt menoa vai ei. Naksu sai kortisonilääkityksen jatkuvana hillitsemään muutoksia.
Kahdessa viikossa Naksu kuitenkin muuttui silmissä. Se oli koko ajan saunassa, kävi välillä vieressä hurisemassa, syömässä. Meni takaisin. Viime viikon perjantaina tukimme tien saunaan, ettei se aivan kuihtuisi siellä lämmössä. Viikonlopuksi Naksu piristyi ja siitä tuli taas vähän enemmän oma itsensä. Kunnes maanantaina kaikki taas muuttui. Naksu ei enää jaksanut olla meidän kanssa, kyhjötti vain jossain itsekseen ja vein sille ruokaakin nukkupaikkaan, jotta se söisi. Se yritti tulla aamuisin viereen hurisemaan, mutta luovutti ja meni takaisin sängyn päätyyn kääröksi, jossa se viimeiset yönsä nukkui. Jostain syystä se nukkui aina mieluummin Jounin jaloissa ja siinä se nytkin oli. Heräsin monesti keskellä yötä halimaan ja rapsuttelemaan, itkemään. Itkin viimeiset kaksi viikkoa joka päivä.
Varmaan tiesin jo toisen käynnin jälkeen, että loppu olisi edessä, mutta toivo eli. Jospa Naksu jaksaisi vielä kesään saakka. Pääsisi taas mökille seikkailemaan. Öisin kuului vielä kun se kävi rapsupuulla, sitten syömässä raksuja ja kohta se pomppasi takaisin sänkyyn tai omaan nukkupaikkaansa.
Keskiviikkona varasimme taas ajan lääkärille. Naksu nukkui luolassaan sikeästi, hurisi taas normaalisti. Aivan kuin se olisi tiennyt mitä tapahtuu ja yritti esittää olevansa kunnossa. Se katseli innokkaana ympärilleen autossa, tutki uteliaana minne oltiinkaan taas menossa.
Päätös päästää yksi rakkaimmista asioista menemään oli maailman vaikein, mutta samalla helpottava. Tiesimme, ettei toisen elämässä ole enää mitään järkeä. Se kyhjötti eläinlääkärillä lattialla, me istuimme vieressä. Meistä kumpikaan ei ole itkenyt niin paljoa kuin silloin. Viimeiset hetket viltin päällä olivat rauhallisia. Silittelimme Naksun ikiuneen. Siltä se näyttikin, aivan kuin olisi nukkunut. Ei enää kipuja.
Olen viettänyt lukemattomia hetkiä katsellen kuvia, videoita. Vaeltanut ympäri asuntoa ja antanut muistojen tulla. Antanut itkun tulla. Olen eksynyt useamman kerran keskutelufoorumeille, lukenut muiden kokemuksia. Ja yllättynyt myös siitä, kuinka julmia ihmiset voivat olla. Ei eläintä saa surra. Se ei ole perheenjäsen. Ihmisellä on päässä vikaa, jos se itkee kuukausia menetettyä lemmikkiä.
Naksu oli meille perheenjäsen. Se oli se, joka lohdutti kun sairasti. Oli vieressä kun itketti. Tuli illalla nukkumaan viereen, niin että viiksikarvat kutittivat kasvoja ja oli vaikeaa nukkua. Aamulla se pomppasi viereen, hurisi kuin viimeistä päivää ja kuolasi onnellisena. Lukemattomat kerrat saimme osaksemme kuolasateen, kun korvien rapsuttamisen jälkeen oli pakko heiluttaa päätä vimmatusti. Tiedän, ettei Naksu ollut ihminen, eikä se ollut meidän lapsi. Mutta tämän melkein yhdeksän vuoden ajan se oli lähellä sitä. Meidän pikkuinen.
Eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa mitä ihminen saa surra ja mitä ei. Vaikka se sinusta tuntuu järjettömältä, se ei tee siitä väärää. On tutkittu tosiasia, että lemmikin sureminen on samanlaista kuin ihmisen sureminen. Ja miksi sen pitäisikään olla vähäisempää?
Tulen kaipaamaan sitä, kun heräsin Naksun kuorsaamiseen. Hurinaa. Rapsupuun ääntä, kun kynnet osuivat siihen. Raksujen rouskutusta. Pannan kilinää mökillä, kun se juoksi reissuiltaan nälkäisenä takaisin. Kuinka se pökkäisi aamulla päätä. Meni makaamaan näppäimistölle, nukkumaan tuolilleni kun olisi pitänyt tehdä töitä. Hassua murahdusta, kun sen herätti uniltaan. Kuinka se juoksi aina ovelle, kun tulimme kotiin. Kieri ympäriinsä. Rakasti kaikkia.
Niin kuin monet sanoivat, Naksu ei ollut kissa. Se oli Naksu. Se opetti nekin rakastamaan itseään, jotka eivät kissoista pitäneet.
Sydämessäni on aukko ja koti tuntuu tyhjältä. Mutta mitään en vaihtaisi pois, vaikka sattuukin.
Meillä oli hyvä elämä. Toivottavasti Naksullakin sen jälkeen, kun sen pelastimme HESYstä. Oli meidän onnemme, ettei sillä ollut onnea aiemmin omistajien suhteen. Ehkä niin olikin tarkoitus, ehkä Naksu kuului alun alkaenkin meille. ♥
On ollut terapeuttista käydä näitä kuvia läpi. Samalla huomaa, kuinka paljon me ollaan kasvettu ja muututtu näiden vuosien aikana. Sekä kuvaajina, että ihmisinä.
2005.
Ensimmäinen kuva Naksusta HESYn tiloissa. Toukokuu.
Ensimmäinen kuva Naksusta uudessa kodissa. 13.5.2005
Ensimmäinen ilta yhdessä.
Kesäkuu, ensimmäinen lenkki lähimetsään. Naksu pelkäsi autoja,
joten se piti aina kantaa rauhallisempaan paikkaan.
Tämä taitaa olla ensimmäinen video Naksusta.
Joulukissa.
2006.
Jopa äiti “mä vaan puhun eläimille” rakastui Naksuun.
Hurinapakkaus ♥
2007.
Joulupöydän antimia kärkkymässä mökillä.
2008.
Ainoa kissa, jonka tiedämme sekoavan omenoista.
Joulukuu 2008, kaksi väsynyttä matkalaista matkalla takaisin kotiin Ylläkseltä.
2009.
Naksu yritti aina olla tosi hienostunut, mutta aina silloin tällöin se sekosi, kun sitä leikitti.
Naksu oli täydellinen kuvattava – siinä riitti sopivasti haastetta. Naksun aikana rakkaus valokuvaukseenkin nousi aivan uudelle tasolle.
Se nukahti usein tassu naaman eteen ja kuorsasi.
Mökillä rauhallisesta sisäkissasta kuoriutui villi ja vapaa, tosin sopivassa määrin myös arka, jottei lähtenyt aivan omille teilleen lopullisesti.
Niin monet kerrat se mötkötti masun päällä kirjaa lukiessa.
2010.
Yhteistyökykyinen se ei aina jaksanut olla…
Aina kun jompi kumpi meistä sairasti, Naksu toimi sairaanhoitajana. Ja nukahti viereen.
Jopa äiti aina heltyi, kun Naksu tuli vaivihkaa katsomaan, josko pöydässä olisi sillekin jotain… Palkintona sen superherkku, kalkkunaviipale.
Ehkä rakastimme sen rikki… :)
Aina välillä Naksukin sai tuliaisia vierailta.
2011.
Naksu hoivasi meidät kuntoon Ylläksen matkalla mahatautiepidemian yllätettyä.
Se joutui aina välillä suihkuun. Hetken murjotettuaan passionilta tuoksuva kissa hurisi onnellisena ja superpehmeänä.
Aina kun ostimme jotain uutta kamerakalustoa, Naksu toimi koekaniinina. Tässä testaillaan uutta Sigman 85/1.4 objektiivia.
Naksu hurisi tiensä myös ihmisten sydämiin, jotka eivät eläimistä olleet ennen pitäneet.
2012.
Ylläksellä se nautti hiljaisuudesta ja äidin & isin sängyn pehmeydestä, kun se toisena päivänä sai aina raivatuksi tiensä sinne.
Yksi Naksun lempipaikoista oli aina tämä superluola.
Naksu joutui myös epäilyttävien uusien tekniikoiden kokeilun uhriksi.
Nykyisen asunnon lähimetsissä tuli vietettyä jonkin verran aikaa.
Muovipussit…
Hernekeittopurkit puhdistettiin aina antaumuksella.
Ja taas Ylläksellä.
2013.
Sigma 35/1.4 testailun kohde.
Tulee ikävä sitä, kun Naksu tuli aina ja mötkähti meikkien päälle tai syliin, kun meikkasin.
Veroilmoituksen teko ja kirjanpitokin hoitui aina mukavasti kissa-apurin kanssa.
Naksu töpsötteli tiensä asiakkaidenkin sydämiin.
Aamuisin, kun heräsi mökillä, ulko-ovella odoteltiin jo.
Ainakin joku tässä huushollissa oli aina vieraanvarainen.
Äiti oli sitä mieltä, että Naksua ei päästetä makuuhuoneeseen. Seuraavana päivänä tilanne oli aina sama. “No pitäähän Naksun nyt päästä…”
Ehkä mennyt talvi oli tarkoituksella niin lumeton, jotta Naksu pääsisi vielä mökillä seikkailemaan viimeisen kerran.
2014.
Ensimmäisen eläinlääkärikäynnin jälkeen. Ultraäänen takia raukka joutui luopumaan pehmeistä masukarvoistaan.
Ottaessani tämän kuvan, tiesin ettei meillä ole enää pitkää aikaa yhdessä. Näin Naksun silmistä kaiken tarvittavan.
Näitä yksinkertaisia hetkiä arjessa tulee eniten ikävä.
Toisen eläinlääkärikäynnin jälkeen alkoi vimmattu kuvaaminen.
♥
Our beloved cat, Naksu, passed away last Wednesday. We miss her dearly. These are photos from the almost 9 years we spent together.
Leave a Reply