Oma tupa ja perunamaa

Lenkkipolkuni varrella, kaarittelevan puron rannalla, on pieni punainen mökki.
Kulkiessani sen ohitse mietin usein, miltä tuntuisi asua siellä.
Kaiken uuden keskellä se tuntuu olevan jumittunut omalle aikakaudelleen.
Aikakaudelle, jolla ei ollut kännyköitä. Ei nettiä. Vain hiljaista ja rauhallista eloa.
Pimeinä iltoina mökki valaistuisi kynttilällä, eikä siellä olisi mitään ylimääräistä.

Kun katson tulevaisuutta, näen siellä oman mökin.
En tiedä onko se edes mökki tai onko mökki punainen. En tiedä onko se pieni, en tiedä missä se on.
Näen kodin, jonka pihamaalla juoksentelee paljon kissoja. Muutama koira.
Kanat kotkottavat, perunamaa kukoistaa. Kasvihuoneessa kasvaa yrttejä, kukkia.
Pihamaalla, pienen kävelymatkan päässä on rakennus, jossa oma studio ja työtila.
Ei mitään harmaita taustakankaita.
Rapatut valkoiset seinät ja isot ikkunat, jotka päästävät auringon sisälle.
Kesäaamujen ensimmäiset säteet. Talvipäivien viimeiset.

Mökin lähellä on metsää. Ehkä lampi. Peltomaisema. Mökin vieressä iso puu, jossa keinu.

Jos joskus saan sanoa omistavani oman tuvan ja perunamaan, en muuta tarvitse.

Siihen asti rohkenen haaveilla. Aina, kun ohitan pienen punaisen mökin.