Nuorallatanssija // Vihkikuvaus

Joskus on vaikea tanssia sillä pienellä nuoralla, joka erottaa maailman täydellisimmän kuvan tallentamisen ja tilanteen kunnioittamisen.

Varsinkin kirkossa on välillä vaikea saada kuviin mitään uutta ja mullistavaa, koska yritämme liikkua mahdollisimman vähän, varsinkin alttarilla.
Tahdomme kunnioittaa kirkkoa ja vihkimistä, mutta toisaalta tahtoisimme myös vihkikuvien olevan aina hieman erilaisia.

Uramme alkuaikoina eräs pappi kertoi, kuinka vihkiessään paria hän näki silmäkulmastaan lattialla lähestyvän pienen mustan möykyn.
Ensin hän luuli sen olevan koira, joka on jostain syystä päässyt kirkon ovesta sisään. Möykky kuitenkin lähestyi ja lähestyi.
Siinä vaiheessa kun möykky oli alttarilla hänen vieressään, hän näki kuvaajan reppu selässään ottamassa kuvaa alttarille polvistuneesta hääparista.

Tämän tulisi olla esimerkkitarina siitä, mitä hääkuvaaja ei saisi ikinä tehdä.
Alttari on pyhä alue, eikä kaiteiden sisälle mennä, vaikka olisi kuinka hyvä kuvaidea mielessä.
(Ellei pappi ole tähän lupaa erikseen antanut.)

Hääkuvaaja tuskin pystyy ikinä olevan niin huomaamaton, ettei kukaan kiinnittäisi häneen huomiota.
Hääkuvaaja palkataan kuitenkin paikalle syystä, ikuistamaan häät.
Joskus se tarkoittaa sitä, että on pakko mennä jonkun eteen saadakseen sen parhaan ilmeen ja hetken tallennetuksi.
Emme halua piiloutua nurkkiin teleobjektiivien kanssa, vaikka jollakin keskustelufoorumilla muistan
tällaisenkin neuvon lukeneeni. Se ei herätä kenessäkään järin paljon luottamusta.

Vihkikuvaus kirkossa on hääkuvaajalle iso tai pieni kasa kompromisseja.
On aika mennä lähelle, mutta on aika myös antaa tilaa.